Pilttipiiri

Kyllä vai ei - säännöt uhmaikäisille

Asiasanat: uhmaikä , riiteleminen , vuorovaikutus

Jossain vaiheessa suloinen kullannuppu alkaa näyttää toisen puolen itsestään. Lapsi on tullut uhmaikään. Entistä iloista päivänsädettä ei tunnu saavan ruotuun millään…

Uhmaikäisen lapsen vanhemman täytyy osoittaa henkistä voimaa. Hänen täytyy kestää ja hyväksyä lapsen kiukuttelu. Tarvittaessa riehuvasta lapsesta voi pidellä hellästi kiinni.

Uhmaikä osoittaa myös, että lapsi alkaa itsenäistyä, eikä siinä ole mitään pahaa. Vasta, jos kapinointivaihetta ei tulisi, pitäisi olla huolissaan. Kapinoinnilla lapsi hakee omia rajojaan maailmassa.

Uhmaiän hyväksyminen ei tarkoita millaisen tahansa käytöksen sallimista. Asioihin pitää puuttua ja aikuisen tulee olla läsnä. Hätähän lapsella oikeasti on, eikä välinpitämättömän teeskenteleminen ole oikea ratkaisu.

Välinpitämättömyys voi kostautua myöhemmin, jos lapsen annetaan liian usein vain huutaa. Lopulta kiukutteluun täytyy reagoida. Miten mieluummin valvovan lapsen saisi menemään nukkumaan, jos ei häntä siihen käskisi?

Ohjaava kasvatus sitouttaa lapsen sääntöihin

Ohjaava kasvatus on kehitetty päiväkoti- ja kouluikäisten opetukseen. Sen mukaan aikuisen tehtävänä on ohjata lasta oivaltamaan tai tekemään asioita, joihin hän ei vielä itsenäisesti kykene, mutta joihin hän kykenee vanhemman tai opettajan avulla. Lapselta ei saa vaatia liikaa, mutta ei liian vähänkään.

Pienenkin lapsen kanssa voi laatia sääntöjä yhteistyössä. Silloin niitä ehkä noudatetaan paremmin. Kun lapsi alkaa itse puhua ja ilmaista mielipiteensä, hänen kanssaan voi jo järkeillä.

Lähtökohta on sekä lasten että aikuisten näkemysten kuuleminen. Yhdessä päätetään siitä, mistä oikeastaan riidellään. Sen jälkeen kootaan ehdotuksia ratkaisukeinoista ja valitaan niistä paras. Ratkaisu toteutetaan ja seurataan, miten onnistuttiin. Lopuksi mietitään, miten vastedes voidaan ehkäistä samanlaiset ongelmat.

Vaikka asioista keskustellaan ja sovitaan, viimeinen sana on aikuisella. Aikuisella on lopullinen vastuu asioista, ei lapsella.

On hyvä tarkastella omia motiivejaan. Toki vanhemmat haluavat lastensa parasta, mutta on silti aivan yleinen ilmiö, että he joskus ajattelevat vain omaa mukavuuttaan.

Kaiken vuorovaikutuksen ei tarvitse olla kurinpitoa. On hyvä vain tehdä lasten kanssa jotain yhdessä. Näin lapsi oppii uusia taitoja tai asioita. Yhtä tärkeää on olla yhdessä tekemättä mitään. Vanhempien ja lasten laiskotteleva yhdessä oleminen on todellista laatuaikaa.

Hyssyttely pois!

Konflikteja ei tarvitse pelätä, jos ei varta vasten hakeakaan. Pienelle lapselle täytyy tietysti puhua kauniisti, mutta erimielisyyksiä ei tarvitse vältellä, jos niistä voi puhua rakentavasti. Silti, totuuden nimissä, valta-asetelma on aina mukana, kun riidellään. Vaikka sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, se ei käytännössä useinkaan pidä paikkaansa. Aikuisen ja lapsen välinen riita on myös voimanmittelö. Eri asia on, miten riidellään.

Riidellessäkin aikuisen on jaksettava olla aikuinen, eikä esimerkiksi lähteä mukaan nimittelyyn. Riidellessä vanhemman velvollisuus on muistaa, että hänen pikaistuksissaan käyttämänsä ilmaisut jäävät helposti lapsen mieleen ja tahtovat kaivertaa myöhemmin pohjaa lapsen kehittyvältä ja herkästi haavoittuvalta itsetunnolta.

Toisaalta aikuiselle voi tulla kiusaus lipsua ehdottomuudestaan ja pyörtää pyhät sanansa, kun lapsi pyytää oikein kauniisti. Näinhän aikuisten maailmassakin pärjää; yleensä saa viestinsä perille paremmin hyvällä kuin pahalla.

Hyvät käytöstavat ovat hyviä, mutta aikuinen voisi pysähtyä miettimään, minkälaiseen maailmaan haluaa lapsensa kasvattaa. Ripsiään räpsyttämälläkään ei aina pärjää. Jos lapsia kohdellaan johdonmukaisesti, he toimivat johdonmukaisesti myös jatkossa.

Kun lapsi järjestää kohtauksen

Pikkulapsen kiukuttelu ja riiteleminen eivät ole kaukana toisistaan. Joskus aikuiset omalla menettelyllään petaavat konfliktitilannetta. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ilmiö, että lapsia ei välttämättä oteta mukaan keskusteluun.

Aikuiset haluavat keskustella keskenään eivätkä ole huomaavinaankaan lasta, joka yrittää myös sanoa jotain. Aikansa yritettyään lapsi turhautuu ja alkaa kiljua. Loppujen lopuksi olisi ollut kaikille helpointa, jos lasta olisi kuultu siinä välissä.

Tai kauppareissulla lapsi laitetaan istumaan alas ostoskärryn autovaunuun. Aikuisen mielestä se voi olla hauska paikka, mutta lapsi näkee vain ihmisten jalat. Vaunun autonmuotoisuus ei siinä paljon lohduta. Hän joutuu kauas vanhemmastaan eikä voi käydä tämän kanssa keskustelua. On luonnollista, että hän lopulta kyllästyy. Jotta niin ei kävisi, kaupassa käynnistä voisi jutella etukäteen ja tehdä siitä vanhemman ja lapsen yhteisen hetken.

Kaikki lapset huutavat joskus, eikä siitä tarvitsisi nolostua. Mutta monet vanhemmat kiusaantuvat; joko nolostuvat tai saavat itse aikaan kauhean möykän. Lapsen julkisiin kiukunpurkauksiin pitää valmistautua ja olla linjakas kasvattaja.

Kun lapsi järjestää kaupan kassalla kohtauksen, saa hänen konseptinsa sekaisin, kun onkin ilahtunut. Nyt vanhempi pääsee esittelemään kassan tädille tai sedälle kasvatustaitojaan! Tilanteen ratkaisua voi helpottaa, kun ajattelee lapsen testaavan, pystyvätkö vanhemmat selviämään riitatilanteesta myös muiden aikuisten läsnäollessa.

Vaikka lapsi on valinnut konfliktille tilanteen, jossa aikuinen on julkisen tarkkailun alainen ja siinä mielessä heikoimmillaan, aikuisen täytyy pitää kiinni omasta näkemyksestään ja lapselle asettamistaan järkevistä säännöistä.

Jos siinä tilanteessa antaa periksi ja suostuu lapsen vaatimukseen, kehä on valmis, ja sama toistuu. Aikuisen tehtävä on antaa lapselle malli siitä, ettei mielipiteitään saa läpi räyhäämällä.

Päivähoito Blues

Mitä tehdä, jos lapsi on aivan hysteerinen, kun hänen pitäisi jäädä hoitoon? Silloin voi kysyä itseltään, kumpi tässä on enemmän hysteerinen, lapsi vai vanhempi.

Jos vanhemmat ovat heti kärkeen sitä mieltä, että hoitoon jättäminen ei onnistu, lapsi vaistoaa sen. Vanhempien oma ennakkokäsitys vaikuttaa paljon. He voivat omalla rauhallisella käytöksellään viestiä, ettei tässä mistään niin ihmeellisestä asiasta ole kyse.

Totta kai lapselle pitää kertoa asiasta ennalta, jotta hän tietää, mistä on kyse. Jos asia on hyvin valmisteltu, hoitoon jättämisellä on paremmat edellytykset onnistua.

Toiset lapset ovat luonteeltaan rohkeampia kuin toiset. Onneksi kaikilla on erilainen persoonallisuus. Ujoudessa ei ole mitään vikaa.

Lasta ei pidä yrittää väkisin karaista. Lapsi kannattaa jättää yökylään vasta, kun hän itse sitä haluaa. Pakottaminen kostautuu, ja ero vanhemmista voi muodostua todella pelottavaksi asiaksi. Omat lelut lohduttavat oudossa ympäristössä. Ne symboloivat poissa olevaa vanhempaa.

Vanhempia huolestuttaa usein, mikä on ”normaalia”. Pitäisikö lapsen toisinaan raivokastakin kiukuttelua säikähtää? Uhmaikä ilmenee lapsilla eri lailla ja eri vaiheessa. Epänormaalia on ehdottomasti vain, jos ei uhmaikää tule ollenkaan.

Jos lapsi ei koskaan pistä vastaan niin, että kaikki saavat pompotella, on jo aihetta huolestua. Jos lapsi on jo menossa kouluun eikä koskaan ole kiukutellut, voi ihmetellä, miten hän osaa pitää puolensa muiden lasten joukossa.

Joskus uhmaikäkin menee ohi. Isomman lapsen kanssa on helpompi kommunikoida ja oppia edelleen itsekin uutta. Ja kun lapset varttuvat, heidän kanssaan voi keskustella yhä useammasta asiasta!

• Asiantuntijana psykologi Vesa Nevalainen, Suomen Psykologiliitto
  

Teksti: Susanna Bell