Ramin perhe
Perheeseemme kuuluvat äiti Elsi, lapset Elias 5v. ja Elvi 1v. sekä työtön blogisti/kodinhoitaja Rami. Elukoita ei ole, mitä nyt jotain myyriä ja päästäisiä välillä rotanloukuissa. Pihapiirissä tosin pyörii jänispariskunta, pari nuppivikaista oravaa, lumikko tai mikä lie minkki, ja kerran omppupuun oksia nakersi kauris.
Koska lapset eivät ole vielä koulussa ja äitikin on hoitovapaalla, päätin itsekin jättäytyä loppuvuodeksi pois työelämästä voidaksemme viettää ainutlaatuisen vuoden perheen kesken.
Päiväkirja
”Viime yönä näin sinusta ensimmäistä kertaa unta”… Näin alkaa päiväkirja, jota ryhdyin kirjoittamaan yli viisi vuotta sitten, muutamaa viikkoa ennen Eliaksen syntymää. Idean varastin opiskelukaveriltani, joka joskus sattui mainitsemaan ystävästään, jonka isä oli vastaavaa pitänyt. Ajatus jäi takaraivoon ja kun aika koitti, päätin itsekin ryhtyä tallentamaan ajan kuvia koneelle. Yksi parhaista päätöksistä mitä olen tehnyt!
Ikimuistoiset hetket eivät unohdu. Niitä kerrotaan ja kerrataan kunnes kiikkustuolin narina lakkaa. Ei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä kun Elias ehdottaa äidilleen syntymäpäivälahjaksi nakkikeittoa, tai kuinka hän könysi viiden kuukauden ikäisenä pinnasängystään kontatakseen sänkymme viereen huomiota huutamaan. Tällaiset asiat jokainen muistaa. Mutta kun se elämä eletään näitten ikimuistoisten hetkien välissä. Jokaista ikimuistoista hetkeä kohti on noin miljoona tavallista tapahtumaa joihin ei ole paluuta. Mitä mietit sinäkin yhtenä yönä, kun kanniskelit itkevää lastasi huoneesta toiseen? Mitä tunsit palatessasi työmatkalta kotiin, toitko lapsellesi tuliaisen, riemastuttiko se enemmän kuin paluusi. Millaiset olivat lapsen kolmannet tai neljännet synttärit ja keitä oli kutsuttu paikalle. Näitä asioita, tai ainakaan yksityiskohtia ei muista, mutta juuri nämä asiat ovat niitä muistamisen arvoisia. Tästä syystä yritän edelleen jaksaa aika ajoin päivittää arjen pieniä hetkiä omaksi ja lasteni iloksi.
Päiväkirjan pitäminen on aika työlästä. Aloittaminen on helppoa ja alkuun kirjattavaa riittää. Harmi vaan, että elämä on aika syklistä. Päivästä ja viikosta toiseen teemme pääosin samoja asioita. Jonkin ajan kuluttua huomaa joko toistavansa itseään, tai jättävänsä kirjoittamisen vähemmälle. Ja kun kirjoitusten väli pitenee, kasvaa keskeyttämisen riski. Kirjoittamisesta ei pidä tehdä itsetarkoitusta. Enää en edes yritä kirjoittaa säännöllisesti. Sen sijaan olen oppinut odottamaan hetkeä jolloin jaksan keskittyä asiaan. Inspiraation tullessa kirjoittaminen on helppoa, vaikeaa kun se tuntuu työltä. Silloin tekstiä on ainakin helppoa elävöittää vaikka tekstiin liittyvillä kuvilla, tai skannaamalla tekstin sekaan lasten piirustuksia.
Kirjoitan päiväkirjaa ennen kaikkea itselleni ja lapsilleni, mutta teatraalisena ihmisenä olen tietty mielessäni kuvitellut kuinka koviin kansiin painettu päiväkirja jaettaisiin lapseni häissä vieraille lahjaksi. Ehkä tyydyn kuitenkin jonain kauniina päivänä toimittamaan muutaman kopion lähisukulaisille ja kummeille vaikka joululahjaksi. Niin tai näin, itse olen onnellinen voidessani aina halutessani palata takaisin esimerkiksi sen hetken tunnelmiin kun poikani ensimmäisen kerran parkaisi! (12.10.2004 klo. 03.14 )
//Malo Padre