Pikku-ukkojen (ja –akkojen) fudiskoulu
Elias on nyt toista kertaa kesäisin järjestetyssä jalkapallokoulussa. Ensimmäistä kertaa kokeiltiin pari vuotta sitten ja nyt taas kovan mankumisen jälkeen. Ensimmäisestä kesästä jäi mieleen lähinnä päätön kohkaaminen Munkkiniemen hiekkakentällä. Harjoitukset muistuttivat enemmän päiväkodin pihaleikkejä, kuin jalkapalloa. Elias viihtyi suurin piirtein kurssin puoliväliin, sen jälkeen innostus lopahti tyystin ja homma hyytyi kesätaukoon.
Tänä kesänä Elias pääsi äidin aktiivisuuden ansiosta FC Hongan fudiskouluun. Into oli huipussaan, kun ajeltiin ekoihin treeneihin.Järjestelyt ja ohjaus tekivät vaikutuksen. Homma oli hyvin organisoitu ja valmennukseen panostettu. Nappulat jaettiin pienryhmiin ja harkat käynnistettiin lämmittelyllä ja koomisella venyttelyä muistuttavalla rimpuilulla. Sen jälkeen ryhmät kiersivät huolella valikoituja harjoitusrasteja, joissa treenattiin perustaitoja. Aika ajoin jossain päin kenttää syntyi pientä jalkapallodraamaa, kun pienimmät jäivät isompien jalkoihin tai muuten vain puhti loppui. Murheet tosin unohtuivat kun tuli juomatauon paikka. Lopussa ryhmät pelailivat keskenään ja treenit päätettiin taas lystikkääseen venyttelytuokioon.
Harmi vaan, että toisten treenien jälkeen Elias oli kuulemma jo oppinut pelaamaan, eikä enää kokenut tarvetta harjoitteluun. Taas muistutettiin kuinka Ukko oli itse kouluun mankunut ja kuinka siitä oli maksettu ja lässyn lässyn. Naama mutrussa äijä väänsi kamoja päälle ja milloin oli mikäkin huonosti. Kengät puristi ja sukat oli rutussa ja muutenkin kaikki päin hanuria. Puoliväkisin saatiin poika maaniteltua kentälle, mutta kolean sään ja yleisen aneemisuuden seurauksena ajeltiin pian alkuvihellyksen jälkeen hiljaisina kotiin.
Viimeisiin treeneihin on taas päästy lahjomisen ja kiristyksen voimalla. Elias saa itse päättää meneekö treeneihin, mutta jos ei harkat huvita, ei myöskään irtoa peliaikaa tietokoneella. Treeneissä ukko tekee mitä käsketään, mutta kun peli alkaa, tunkee Elias kädet taskuun ja käkkii kentän reunalla katsomassa mitä muut tekee. Eikä siinä mitään, niin tekevät monet muutkin. Pääasia ettei pelaamaan pakoteta ja hankita elinikäistä inhoa urheilua kohtaan. Muistuu nimittäin pelottavasti mieleen yks kouluaikojen kaveri, joka voikkatunnilla seisoi koko matsin yhdessä ja samassa paikassa, kamppas kaikki joihin ylettyi ja heitteli kivillä niitä joihin ei ylettänyt…
Little Pranksters, eli pieniä arkipäivän piloja…
Kaveri raportoi pojastaan (3,5v.), joka mummolassa innostui kaverin kanssa kivittämään perheen uutukaisen auton lommoille. Auton kyljessä oli tosiaan toistakymmentä kunnon monttua ja toinen mokoma pienempiä pintavaurioita. Ihan tosissaan olivat naskalit kiviä nakelleet. Tässä isän ja pojan ei niin hedelmällinen keskustelu tapahtuneen jälkeen.
”Kenen idea oli heittää autoa kivillä, kenen”, kysyi isä vihaisena.
”Mun”, totesi pienempi pojista uhmakkaasti ja kääntyi pois.Isä ei luovuttanut.
”Miksi Kalle heitti kivillä autoa”, jatkoi isä vaativaan sävyyn.
”Ko’ siks”, vastasi poika silmiin katsoen ja käveli tyynesti pois rikospaikalta…
Auton kärsinyttä kylkeä katsellessani tuli mieleen miten pikkubroidi -70 luvulla maalasi Töölössä pihallamme seisseen diplomaatin virkapirssin kyljet kirkkaan keltaisella julkisivumaalilla. Kansainväliseltä selkkaukselta vältyttiin ainoastaan pikahälytyksellä paikalle saapuneen faijan tärpättikanisterin ansiosta. Itse olin kuuden vanhana polttaa asuntomme Iso Roballa, kun kaverin kanssa leikittiin olohuoneessa Robin Hoodia. Leikki vaati nuotiota joten parketille kasattiin paperikasa, joka sytytettiin palamaan. Hämmästys oli suuri, kun palaneen paperikasan alta löytyi hiillostunut ja edelleen kytevä parketti. Sitten tajusi jo tyhmempikin hakea keittiöstä vettä jolla uhkaava palo saatiin sammutettua. Onneksi löytyi rohkeutta mennä kertomaan asiasta äidille, joka hälytti paikalle palokunnan tarkistamaan että parketin alla ei ole palopesäkettä kytemässä. Tulitikkuleikit loppuivat kuin seinään.
Yksin kotona
Pienempi ei suostunut nukahtamaan ollenkaan ja sillä välin isompi ehti nukahtaa yläkerran sohvalle. Kun pienempi vihdoin simahti, heräsi isompi pirteänä kuin peipponen. Turha toivoa omaa rauhaa tänä iltana. Täällä ollaan muksujen kanssa kolmistaan. Äiti on työmatkalla ja palaa torstaiaamuna. Jos yksikin irvileuka vielä kehottaa nauttimaan ajasta lasten kanssa, väännän nenästä. Nauttikoot kuka osaa. Pienempi pirpana juoksee mielenköyhänä ympäri asuntoa, kiipeilee niks naks tuoleja pitkin pöydille ja tekee muutenkin pahojaan minkä kerkeää. Isompi taas ei tee mitään, mutta tekee siitä ison asian. Varsinkin nyt kun sai viikko sitten tottelemattomuudesta ensimmäisen aresti -tyyppisen rangaistuksen. Kavereiden luo ei ole asiaa viikkoon, eikä myöskään meille ole tulemista. Tietokonepelejä pelaa ja valittaa, että ei ole mitään tekemistä. Valittakoot. No nyt ovat molemmat jo nukkumassa. On edes hetken rauhallista, se tosin loppuu kun änkeän Elvin viereen nukkumaan. Käsittämätöntä, miten se metriheikki onnistuu valtamaan melkein neljän neliömetrin sängyn itselleen. Oppis jo nukkumaan omassa sängyssään…
Näin siis eilen. Tänään samanmoinen päivä. Vaipat vaihtoon, puurot suuhun ja hampaiden pesun kautta eteisen vaateralliin. Sitten muksut autoon, päiväkotiin ja iltapäivällä sama takaperin. Elias päästettiin tänään taas kaverin luo, kun tuli kakku kärsittyä. Meni oppi ainakin perille, sen verran vikkelään sai kaveri kamat päälleen kun hakemassa käytiin. Jokin aika sitten kylvettiin Elvin kanssa ja laitettiin melkein puhdas pyjama puhtaan tytön päälle. Kesken puuronsyönnin soitti äiti. Puolivälissä puhelua tokaisi Elvi selvällä suomenkielellä ”äiti”, meinas lusikka pudota lattialle ja piti vielä äidiltäkin varmistaa, että kuuluiko sama Geneven kentälle saakka. No kyllä kuuli.
Korvatulehduskierre
Käytiin taas Elvin kanssa terkkarissa korvia näyttämässä. Edellisestä tulehduksesta olikin kulunut jo melkein viikko, tällä kertaa kyseessä oli onneksi väärä hälytys. Yöllisen huudon aiheuttajaksi paljastui masukipu. Liekö nälkä-äijät Elvin mahassa sympanneet ahtaajia ja ryhtyneet tukilakkoon. Päivän mittaan jonoon kertyneitä haisevia lähetyksiä sitten tuli muutaman tunnin välein. Ruoka alkoi taas maittaa ja yökin meni rauhallisesti.
Vaikka tällä kertaa kyseessä eivät korvat olleetkaan, on Elvi leikkausjonossa korvaklinikalle putkien laittoa varten. Toivottavasti saadaan sillä kierre katkaistua. Tutin käyttö on lopetettu ja maidon juontia iltasella vähennetty, mutta ei ole suurta vaikutusta asiaan ollut. Vaikka tulehdukset eivät sinänsä liene vaarallisia, niin eihän se ole kivaa kun sattuu. Omasta lapsuudestani muistan yhden tulehduksen (en tosin tiedä oliko jopa ainoa, tuskin..). Heräsin kuitenkin aamuyöllä siihen, että unessa yksi Aristokateista (se hipin oloinen laiha satamakatti) tunki hehkuvaa hiilihankoa korvaani. Herätessäni huusin suoraa huutoa äidin sylissä, sen verran kovasti teki kipeää vaikka olin jo seitsemän vanha. Jonkin aikaa kuulemma kesti ennen kuin uskoin, että kissat eivät hiilihankoja faniensa korviin tunge!
On se maailma ollut kova paikka ennen. Korvia puhkottiin ja V-Pen megaa syötettiin, eipä paljoa muuta ollut lääkkeeksi vielä -70 luvun alussa. Kun bakteeri sitten tuli vastustuskykyiseksi, ei kai auttanut muu kuin syöttää särkylääkkeitä ja odotella, että tulehdus häipyy itsekseen. Muistan kuulleeni, että joskus suurin piirtein ennen viimeisiä sotia oltaisiin korvia hoideltu hunajalla sun muilla luonnontuotteella. Tiedä sitten tämän totuudenperäisyydestä, mutta ei kai siinä ole muu auttanut kuin tulehdukset kärsiä, korvia tuskin irti vedettiin niin kuin särkeviä hampaita.
Korvatulehduksista huolimatta Elvi on kyllä aikasmoisen reipas mimmi. ”Söin kaiken”, lukee Elvin reissuvihossa päivästä toiseen. Itse haluaa syödä ja hikeentyy totaalisesti, jos yritetään auttaa. Hymisee vaan ja lappaa ruokaa suuhun. Kävely ja juoksentelu sujuu jo hyvin. Myös kiipeäminen on alkanut kiinnostaa. Puhetta odotellaan seuraavaksi. ”Eiia” (Elias) ja ”anna” ovat ensimmäiset selkeästi jotain tarkoittavat sanat joita Elvi käyttää. Äitiä saati isää ei ole kuulunut, vaikka näitä on yritetty Elvin suuhun laittaa. Elvi sen sijaan tarjoaa vain vienoa hymyä ja pitää suunsa kiinni! Nyt sitä puhetta vielä malttamattomana odotellaan, toinen on ääni kellossa muutaman vuoden kuluttua kun puhetta piisaa jatkuvana tulvana.
Päiväkirja
”Viime yönä näin sinusta ensimmäistä kertaa unta”… Näin alkaa päiväkirja, jota ryhdyin kirjoittamaan yli viisi vuotta sitten, muutamaa viikkoa ennen Eliaksen syntymää. Idean varastin opiskelukaveriltani, joka joskus sattui mainitsemaan ystävästään, jonka isä oli vastaavaa pitänyt. Ajatus jäi takaraivoon ja kun aika koitti, päätin itsekin ryhtyä tallentamaan ajan kuvia koneelle. Yksi parhaista päätöksistä mitä olen tehnyt!
Ikimuistoiset hetket eivät unohdu. Niitä kerrotaan ja kerrataan kunnes kiikkustuolin narina lakkaa. Ei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä kun Elias ehdottaa äidilleen syntymäpäivälahjaksi nakkikeittoa, tai kuinka hän könysi viiden kuukauden ikäisenä pinnasängystään kontatakseen sänkymme viereen huomiota huutamaan. Tällaiset asiat jokainen muistaa. Mutta kun se elämä eletään näitten ikimuistoisten hetkien välissä. Jokaista ikimuistoista hetkeä kohti on noin miljoona tavallista tapahtumaa joihin ei ole paluuta. Mitä mietit sinäkin yhtenä yönä, kun kanniskelit itkevää lastasi huoneesta toiseen? Mitä tunsit palatessasi työmatkalta kotiin, toitko lapsellesi tuliaisen, riemastuttiko se enemmän kuin paluusi. Millaiset olivat lapsen kolmannet tai neljännet synttärit ja keitä oli kutsuttu paikalle. Näitä asioita, tai ainakaan yksityiskohtia ei muista, mutta juuri nämä asiat ovat niitä muistamisen arvoisia. Tästä syystä yritän edelleen jaksaa aika ajoin päivittää arjen pieniä hetkiä omaksi ja lasteni iloksi.
Päiväkirjan pitäminen on aika työlästä. Aloittaminen on helppoa ja alkuun kirjattavaa riittää. Harmi vaan, että elämä on aika syklistä. Päivästä ja viikosta toiseen teemme pääosin samoja asioita. Jonkin ajan kuluttua huomaa joko toistavansa itseään, tai jättävänsä kirjoittamisen vähemmälle. Ja kun kirjoitusten väli pitenee, kasvaa keskeyttämisen riski. Kirjoittamisesta ei pidä tehdä itsetarkoitusta. Enää en edes yritä kirjoittaa säännöllisesti. Sen sijaan olen oppinut odottamaan hetkeä jolloin jaksan keskittyä asiaan. Inspiraation tullessa kirjoittaminen on helppoa, vaikeaa kun se tuntuu työltä. Silloin tekstiä on ainakin helppoa elävöittää vaikka tekstiin liittyvillä kuvilla, tai skannaamalla tekstin sekaan lasten piirustuksia.
Kirjoitan päiväkirjaa ennen kaikkea itselleni ja lapsilleni, mutta teatraalisena ihmisenä olen tietty mielessäni kuvitellut kuinka koviin kansiin painettu päiväkirja jaettaisiin lapseni häissä vieraille lahjaksi. Ehkä tyydyn kuitenkin jonain kauniina päivänä toimittamaan muutaman kopion lähisukulaisille ja kummeille vaikka joululahjaksi. Niin tai näin, itse olen onnellinen voidessani aina halutessani palata takaisin esimerkiksi sen hetken tunnelmiin kun poikani ensimmäisen kerran parkaisi! (12.10.2004 klo. 03.14 )
Kielenhuoltoa
Viime viikolla Elias teki sen mitä miljoonat pienet lapset ympäri pohjoista pallonpuoliskoa ovat tehneet jo vuosisatojen ajan, kokeili miten käy kun kielen laittaa piha-aidan teräslevyyn kahdenkymmenen asteen pakkasella. Kieli jäätyi silmänräpäyksessä kiinni metalliin. Kukaan ei ollut Eliasta tästä varoittanut, eikä näin ollen myöskään kertonut miten toimia jos vahinko sattuu. Elias ei siis osannut odottaa aikuisten apua, vaan tempaisi kielen pelästyksissään irti laatasta. Kivun täytyi olla kova, sillä kielen pinnasta jäi ihan reilun kokoiset palat laattaan. Verta vuotavana Elias juoksi päiväkodin hoitajien luo, jotka yrittivät tyynnytellä ja rauhoitella järkyttynyttä poikaa. Kun verenvuoto vain jatkui, eikä tyynnyttely juuri auttanut, ei hoitajille jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin soittaa minulle ja pyytää hakemaan poika kotiin rauhoittumaan. Taustalta kuului Eliaksen lohduton itku.
Yöllinen itku
Voi itku! Ihan kirjaimellisesti. Silmät ristissä yritetään päivisin pysyä hereillä, kun Elvi valvottaa yöt. Hämärästi muistan, että Eliaksellakin oli 1-2v. iässä jaksoja joiden aikana yöuni oli pinnallista ja jatkuvat havahtumiset ja yöllinen parku valitettavaa arkea. Nyt Elvi seuraa perässä. Nukkumaan mennään yleensä viimeistään kahdeksan maissa unta riittää ensimmäiseksi kolmeksi tunniksi. Sen jälkeen kailotus alkaa. Elvi istuu sängyssä puoli unessa parkuen kunnes hänet tullaan laittamaan takaisin makuulle. Nukahtaminen käy tässä vaiheessa vielä yleensä helposti. Tämän jälkeen heräillään tehtaan takuulla aina parittomina tunteina. Volyymi nousee ja kesto vain pitenee aamua kohti tultaessa.
Elvi päiväkodissa
Vuoden alussa Elvi päätti lähteä päiväkotiin. Äiti kun lähti töihin, niin Elvi tuumasi että mitäpä täällä kotona sitten minäkään. Aamuisin Elvi syö kotona puuron, kun päiväkodin aamiaisella tarvitsee aika usein hampaita. On Elvillä toki jonkinmoiset nysät suussa, mutta ei niillä hirveästi muroja sun muita rouhita, ikenethän siinä kipeytyy. Aamiaisen jälkeen Elvi hakee eteisestä pienet punaiset saappaansa ja ryhtyy touhukkaana valmistautumaan lähtöön.
Terveisiä Phuketista!
Tässä viimeisiä kuulumisia ja mahdollisia neuvoja tännepäin matkaa suunnitteleville.
Viimeiset 9 päivää ollaan majailtu Phuketissa, Kata Beachillä, eikä tästä paljoa sen enempää.
Paikka ei ole paljoakaan muuttunut vuodesta -03. Mitä nyt turistikanta
vanhentunut oikein huolella. Hirveesti ei jaksa naapuripöydän jengin kanssa läppää heittää.
Ikärasismia tai ei, tänne ei tosiaan pilettämään tulla ellei Abba nappaa. Aktiivilomaanhan tämä
toisaalta sopii mainiosti. Nukkua saa rauhassa ja päivät voi läiskiä golfia tai sukellella missä milloinkin.
Tänne tultiin Phi philtä, joka on aika leppoisa paikka. En nyt jaksa hurskastella ja voivotella miten on sekin
paikka turistien valloittama ja alkuperäinen idylli on kadonnut ja pälä pälä. Meikäläinen ei ainakaan enää jaksa päivätolkulla
riemua siitä repiä, että istuu yksin jossain tuhannen hiekkarannalla ja katselee ikuisuuteen ilman vessapaperia ja kylmää bissee! Leffoissa se on varmaan tosi makeeta, mutta todellisuudessa tod.näk. aika karua touhua noin niinku pitemmän päälle. Phi phi on siitä hyvä, että suht autioita hiekkarantoja löytyy kohtuu läheltä, jos sitä kaipaa, mutta itse saarelta taas löytyy lähes kaikki tarvittavat palvelut ja rento meno. Sopivan alkeellista, jotta keski-ikäinen skandinaavi voi halutessaan viikon verran leikkiä hippiä, silti sen verran modernia, että viikko sujuu leikkimättäkin ja vaikka lastenrattaita työnnellen. Ja hyvä niin! Eli siis vierailun arvoinen paikka edelleen. Long beachillä snorklasin 30 m. rannasta ja alta ui mustaeväriuttahai,
niitä siellä pyöri jonkin verran, ja arvatenkin täysin harmittomia! Maya beachillä käytiin ihmettelemässä
(siellä siis kuvattiin Beach -elokuva) kaunista rantaa. Paikan paras ravintola on nimeltään Papaía.
Ulkoisesti paikka muistuttaa lähinnä huonokuntoista autotallia, mikä on uskottavuuden kannalta tietty aivan oleellista.
Ainoa paikka koko saarella johon oikeasti jonotetaan ja jonka kaikki tuntevat (loistavaa imagonrakennusta!!).
Saarelle saavutaan lautoilla läheisiltä turistikohteilta (Phuket, Krabi, Lanta).
Laivat jättävät maihin päälaituriin, jonka päästä löytyy miljoona majoituksen tarjoajaa. Hintataso vaihtelee välillä 300-30.000 bht/yö, eli aivan luksustakin löytyy. Ai niin ja sää on siellä takuuvarmasti parempi kuin mantereella, johon pilvet tuppaavat kerääntymään.
Nyt siis kuitenkin Phuketissa. Viimeiset pari päivää on vatsoja väännellyt. Elvi heittää ryyniä ja meikä istuu riu’ulla.
Veikkasin, että vatsat on sekaisin ensimmäisen viikon loppuun mennessä,
mutta melkein kolme viikkoa onnistuttiin pitämään pöpöt loitolla. Nyt ollaan taas jo voiton puolella,
eikä näistä nyt muutenkaan vaaraksi ole, mielummin nyt tietty terveenä pysyis. Miten siis välttää
ongelmat vatsan kanssa täällä päin maailmaa. Juo vain pullotettua vettä, se nyt lienee jo kaikille selvää.
Juo paljon ja ennen kuin tulee jano, kuivuminen on aika ikävää. Tule kova kuume ja inha olo, laskee tosin juomalla sekin.
Pelkän veden lisäks kannattaa juoda väliin myös vaikka pullo urheilujuomaa tai vastaavaa per päivä. Saa vähän suoloja
takas, ne kun tahtoo lähteä hikoillessa. Vältä salaatteja! Varmin tapa saada vatsa sekaisin on vetää perusterveellinen salaattiaamianen hotellin buffassa. Pinta-alaa salaatissa kun on, niin lehdelle mahtuu about ziljardi uutta frendiä suomalaisen vatsalle. Maitotuotteita ei ehkä kannata raahata olkalaukussa pitkin päivää, vaikka olis kuinka fermentoitu, absorboitu, pastöroitu ja deletoitu. 50 asteisena ne ei oikein maistu ja pilaantuu suurin piirtein matkalla pillistä suuhun, testattu on ; ) Eiköhän tää jo tästä aiheesta riitä.
Mitäs muuta. Pilvistä on ollut ja vettä on tullut infernaalisia määriä. Tuntuu tosin pilvien läpikin tuo aurinko aika hyvin ottavan.
Eliaksen selkään vedeltiin 30 Niveaa kuin joulukinkkuun korppujauhoa. Huntuna vielä uv-protection
surffipaita ja silti pilvien läpi on selkä vaan ruskettunut. Älkää siis pelleilkö millään kutosen suojakertoimilla, jos aiotte
olla auringossa yli puoli tuntia, trust me!!
Okkei, palataan taas viikon kuluttua!
//Malo Padre
Bangkok Shocks… (Hanoi Rocks)
Viikko takana. Lento Bangkokiin sujui hyvin. Elias nukahti heti kun turvavyöt saatiin kiinni. Elvi kukkui pari tuntia ennen kuin simahti lattialle omaan pussukkaansa. Lentokentällä ei tarvinnut paljoa jonotella, lasten kanssa päästiin suoraan diplomaattijonoon ja edelleen tavaroita odottelemaan. Taksikyyti minibussillakin sujui hyvin ja hotellilla kaikki oli kunnossa, eläköön internet!!
Lasten kanssa matkustettaessa Bangkok on kaukana paratiisista. Majoittuminen on halpaa kuin saippua ja hotellien taso korkeaa luokkaa. Meillä oli käytössä kaks makkaria, olohuone, työpiste ja keittiö, niin ja pari kylppäriä. Meni vähän liioitteluksi, mutta hinta silti 60e. vain yö, mikä Bangkokissa on tosin aika paljon. Liikkuminen kaupungissa onkin sitten haastavampaa. Bangkokissa kaikki toimii autojen ehdoilla. Tienylityspaikkoja on harvassa ja suojatiet tai liikennevalot jalankulkijoille on lähinnä vitsi. Autoja, mopoja ja kaikkea siltä väliltä pyyhältää viittä kaistaa, joten painavien sisarusrattaiden kanssa teiden ylittäminen on hankalaa. Ilmasiltoja on jonkin verran, mutta kärryjen raahaaminen ylös alas +35 asteessa vaatii muutaman käynnin punttisalilla. Ottakaa siis mieluiten mukaan kahdet kevyet rattaat, jos lasten kanssa tännepäin tulette. Iltaisin kulkua vaikeutti miljoonat jalkakäytävät tukkivat myyntikojut. Toisaalta lapsia täällä arvostetaan ja ymmärrystä, tilaa ja apua löytyy aina tarvittaessa. Siirtyminen paikasta toiseen on helppoa. Takseja Bangkokissa on palttiarallaa miljoona. Puolen tunnin taksimatka maksaa pari euroa, joten siihen ei budjetti kaadu. Meno tosin on kuin tietokonepeleissä. Liikenne muistuttaa lähinnä Indy 500 kisaa Kaiken aikaa piti pyytää hidastamaan, kun lasten puolesta hirvitti.
Matkustaminen täällä on halpaa. Parilla huntilla lentää 2+1,5 perhe melkein joka paikkaan. Rattaat saa viedä lähtöportille asti, josta henkilökunta hoitaa ne koneeseen. Lento Krabiin kesti reilun tunnin, josta suurin osa meni kanssamatkustajien rapsiessa Elvistä kuvia. Krabin lentokentältä otettiin seikkailumielessä paikallinen dösä, jolla matkattiin tunti Ao Nangiin. Hikistä hommaa. Lisäksi Elias piti huolen siitä, että kellään ei ollut kivaa. Xcuse me sayin’, mutta ainakin meikäläisen mielestä melkonen junttila koko mesta. Rantakadulla ei saa hetken rauhaa puupäisiltä Intialaisilta, jotka ovat opetelleet ne muutamat sanan suomea. ”Boss, how are you sir, come here! Look, Puku, paita halpala, three thousand bath, Italian villa.., come in, come in”… Jees, näin on, gsus mitä rättejä. Mutta mitäs siitä, lomallahan täällä ollaan. Aamuisin pakattiin perhe pitkähäntäveneeseen ja mentiin lähisaarille. Iltaisin käpsyteltiin katuja ja käytiin syömässä. Jos täälläpäin liikutte ja kaipaatte apua, tietoa tai vihjeitä melkein mistä vaan, niin kysykää sukelluskeskuksen ihmisiltä. Ne on hyvin perillä kaikesta, jeesaavat mielellään ja osaavat ennen kaikkea suhteuttaa asiat aika länsimaalaisittain! Lisäks aika rentoa ja hauskaa jengiä!! No nyt Elvi heräs. Olen täällä nettikahvilassa tätä naputtelemassa ja Elvi veti sikeitä vieressä. Oho, nyt se nukahti uudestaan. Päätetään raportti kuitenkin tällä kertaa tähän, että joku tän vielä jaksaa lukeakin. Seuraavaksi kuulumisia Phi phi Donilta!
//Malo Padre